Avio- tai muussa liitossa on tilanteita, jolloin joutuu pohtimaan, onko puoliso oma vai toisen oma. Miksi hän tuntuu etäiseltä, omassa maailmassaan elävältä, jonne ei ole pääsyä. Hän ei puhu siitä, miksi välttelee yhdessäoloa, miksi vetäytyy henkisesti omaan kuplaansa. Onko hänellä toinen vai onko kyse jostakin muusta.

Jos olen kovin riippuvainen elämänkumppanistani syystä tai toisesta, on tilanne lähes sietämätön. Voin olla riippuvainen siksi, että olen epävarma itsestäni ja siitä kelpaanko tällaisena kumppanilleni. Olenko enää se sama, jonka kanssa hän halusi elämänsä jakaa. Siihen voi heti vastata, että en ole. Olemme kumpikin muuttuneet. Mutta olemmeko muuttuneet samaan suuntaan vai suuntaammeko toisistamme poispäin. Voi olla riippuvainen lasten vuoksi, taloudellisesti tai ympäristön paineiden, kulissien vuoksi.

Mikään liitto ei pysy samanlaisena hetkestä hetkeen. Jos pysyisi, se olisi jämähtänyt paikoilleen. On elämän ja tunteiden vuorovesiä. On asioita, jotka ovat lapsuudessa satuttaneet niin, että niistä ei ole vielä päässyt yli, vaikka ikääkin jo on, jos niistä ei ole koskaan pystynyt muille puhumaan tai niiden olemassaoloa ja vaikutusta edes ymmärtämään. Ovat möykkynä sisällä, Jokin yksittäinen sana tai tapahtuma kumppanin tai ulkopuolisenkin taholta voi nostaa ne tunteet pintaan. Kun ei ole selvillä tunteidensa juurisyistä, voi erehtyä pitämään kumppaniaan niiden aiheuttajana. Itse muistan tapauksen, jossa vein puolisoni viettämään työpaikan iltatilaisuutta. Toivotin hauskaa iltaa ja hän raivostui. Vieläkään en ymmärrä mitä tapahtui. Ilmeisesti tuo sanayhdistelmä oli kaikuja jostakin menneestä. Voi arvata, että molempien ilta oli pilalla.

Vastaavaa voi tapahtua kenelle tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Sanoo tai tekee jotakin, mikä itsestä on täysin viatonta, mutta kumppanissa tuo teko tai sanat painavat jotakin nappulaa menneessä ja katastrofi on käsillä.

Parisuhde on aina herkkä asia. Siihen liittyy paljon odotuksia itsen ja toisen suhteen. Mitä nuorempi ja kokemattomampi on, sitä helpommin pettymyksiä voi tulla. Ei ole vielä opittu elämää yksinkään, ei vielä tunneta itseäänkään. Vanhempana pettymys voi olla jopa rankempi kokea. On ehkä petytty jo aiemmin ja nyt on odotettu muuta. Voi olla vaikea selvitellä särön syitä, mutta aina se kannattaa. Sillä voi pelastaa suhteen ja kenties se johtaa syvenevään ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

Olisi hienoa, jos suhteen osapuolet pystyisivät keskustelemaan heti ongelman syntyessä. Vetäytymisen syyn pohdiskelu itsekseen voi olla raastavaa ja useimmiten luultavasti johtaa vain täysin väärille poluille. Toinen voi surra jotakin työpaikan tai muuta ongelmaa, jota ei mielessään saa ratkaistua, mutta ei pysty siitä muillekaan puhumaan. Se voi viedä koko huomion myös siltä, että kumppani ihmettelee puhumattomuutta ja arvelee sitä ihastumiseksi uuteen kumppaniehdokkaaseen. Muutamalla sanalla tilanne olisi korjattavissa. Elämänkumppanillani oli tapana sanoa: ”Olen pahalla päällä, mutta tämä ei johdu sinusta”. Asia oli sillä selvä. Minun ei tarvinnut ihmetellä. Hän pohdiskeli itsekseen ja kun oli tarpeeksi pohdiskellut, palasi taas entiselleen ja kaikki oli kunnossa.

Emme pysty puhumaan asioista avoimesti, ellei ilmapiiri ole avoin ja suvaitsevainen. Jos yritän puhua vihaiselle ihmiselle, joka kieltäytyy oikeasti kuuntelemasta, turhaudun. Jos sanani tulkitaan tietyn väristen lasien läpi niin, että ne saavat aivan muun merkityksen kuin olen tarkoittanut – kerta toisensa jälkeen – en enää ehkä halua aloittaa keskustelua. Emme ehkä ole tottuneet aiemmassa elämässämme keskustelemaan. Olemmeko seuranneet kotonamme asioiden ratkaisemista riitelyin tai jopa väkivalloin? Tai oltiin puhumattomia. Miten nyt osaisimme keskustella rauhallisesti ja ongelmiamme monelta puolelta tarkastellen kiihtymättä. Se vaatii meiltä paljon, mutta kannattaisi.

Onko siis kumppanini omani vai toisen oma? Usein on kyse jostakin aivan muusta. Liian hätäisiä johtopäätöksiä ei kannata tehdä. Antaa ajan osoittaa asioiden todellinen tila. Painostamalla ei saa selville totuutta. Luuleminen on tuhoisaa. Luottamus, mutta ei sinisilmäisyys, on parempi vaihtoehto.

Entä jos pahin pelko toteutuu? Onko yhdessä rakentamamme tullut valmiiksi ja aika jättää se ja astua johonkin uuteen, mikä aina pelottaa? Onko sittenkin mahdollista korjata? Avoimuus, rehellisyys ja aito halu on ainoa mikä auttaa. Siihen on molempien kyettävä. Vasta sitten voi korjaamalla syntyä jotakin entistä kestävämpää.

Minun rakennukseni jäi taakse ja rakensin uuden. Itselleni. Ja löysin myös elämänkumppanin, jonka kanssa rakentui ihan erilainen elämä. Pitkäksi aikaa.