Sain apua ja vieläpä pyytämättä. Ohikulkija eräänä kesänä näki minut pihapensastani leikkaamassa ja tarjosi apuaan. Ihanaa, kun on auttavia lähimmäisiä. Tartuin itse muuhun puuhaan ja ohikulkija hoiti homman. Kaunis kiitos auttajalle. Mutta ohikulkija olikin leikannut pensaan ihan eri tavoin kuin olin itse suunnitellut. Reippaammin karsi. Ei ollut mieleeni juolahtanut, että homman voisi niinkin tehdä. Harmitti.

Talvikelillä toinen ohikulkija sääli minua kolatessani paksua lumikerrosta pihallani. Tarjoutui auttamaan. Lupasin kahvin palkaksi. Piha tuli nopeasti kolatuksi ja kahvit tarjosin. Seuraavana päivänä huomasin, että iso osa lumesta oli työnnetty talon sivuun johtavalle kulkutielleni. Harmitti lapioidessani itselleni reittiä pakkautuneen lumen läpi. Ihmettelin, ettei ollut katsonut mihin itse kolaan lumen.

Ajoittain nuo muistot palasivat mieleeni ja mietin miksi eivät kysyneet miten piti toimia. Harmitti. Kunnes tajusin. Minun olisi pitänyt kertoa miten haluan itseäni autettavan, jos ylipäätään haluan apua. Ei harmita enää, sillä oppiläksyn sain. Nyt vain soveltamaan opittua käytäntöön. Toivottavasti edelleen löytyy vapaaehtoisia auttajia.