Tapasin hyvän ystäväni Helsingin tuomiokirkossa sinä suurena pyrypäivänä, jolloin liikenne takkuili ja pääkaupunkiseudulla oli yli sata peltikolaria. Meistä kumpikin pitää tuomiokirkon tunnelmasta ja sinne on helppo tulla julkisillakin kulkuneuvoilla. Saimme istua kaksin pyhäkössä, kun muita kulkijoita kaduilla ei juuri näkynyt. Tunnelma oli uskomaton, kun ulkona leijui hienon hienoa lunta, joka peitti näkyvistä maiseman. Ja oli kaunista, hyvin kaunista. Jos katsoi.
Istuimme lämpimässä kirkossa hiljaa jutellen ja jälleen kerran ihastellen temppelin kauneutta. Minulle sen keskiosa tuo mieleen Rooman Pantheonin, Kaikkien jumalten temppelin. Siellä keskiympyrä on avoin ja aurinko paistaa siitä temppelin lattialle. Seinustoilla on paikkoja, joiden ääressä kukin sai palvoa omaa jumalaansa. Suvaitsevuutta suuressa mittakaavassa.
Katseemme siirtyi alttaritauluun ja keskustelu siirtyi siihen, miksi alttaritauluista valtaosa tuntuu esittävän Kristuksen kuolemaa, ristiltä ottamista, hautaamista. Miksi kirkkomme ovat täynnä ristiinnaulitun kuvia ja tuomiokirkonkin portailla esitetään Kristuksen kärsimysnäytelmää – mikä sinänsä on hyvin vaikuttava ja hieno tapahtuma. Olen samaa asiaa pohtinut jo monesti ennenkin. Nyt kun siitä keskustelimme, huomasin, että meillä oli ainakin samansuuntainen näkemys asiasta.
Jeesushan syntyi, eli ja kuoli meidän vuoksemme. Hän ehti elämänsä aikana suorittaa mittavan opetustyön. Hänen opetuksensa oli äärimmäisen nerokasta, koska se on kantanut jopa vuosituhansien päähän. Se johtuu siitä, että hän opetti vertauksin. Vertaus synnyttää oivalluksen ja itse oivallettu ydinasia tallettuu sydämeen ja jää sinne elämään.
Puhuimme siitä mitä itse haluaisimme itsestämme muistettavan kuolemamme jälkeen. Tuskin ainakaan päällimmäisenä asiana kamppailuamme kuolinvuoteella vaan iloisia ja hyviä muistoja. Sitä mitä olemme voineet rakkaillemme, läheisillemme ja ympäristöllemme antaa eläessämme.
Oma uskoni on, että Jeesus haluaisi kärsimysnäytelmän sijasta meidän muistavan opetuksensa ja ne hyvät asiat, jotka hän toi maailmaan. Jos hänen kuolemaansa haluamme muistella, hän varmaan toivoisi meidän muistavan siitä lähinnä sen, että hän nousi ylös. Ja hän elää.
Istuessamme kirkoissa katsomassa kuvia kärsimysnäytelmästä meidät väkisinkin valtaa syyllisyys. Osasyyllisyys siitä, että ihmiskuntana kohtelimme Jeesusta niin huonosti. Emme ymmärtäneet hänen arvoaan. Tai meidät valtaa pelko ja halu hyvittää. Eikä Jeesus sitä halua. En ainakaan usko. Uusi testamentti on täynnään sanoja: älkää peljätkö - iloitkaa ja riemuitkaa - rauha teille. Ja opetuksissaan Jeesus opettaa meille rakkaudesta ja armosta. Uskon, että sen Jeesus haluaa meidän hänestä muistavan. Muu on rekvisiittaa.
Me keskitymme kovin paljon Jeesuksen elämän ulkoisiin asioihin. Omassa elämässämmekin on helpompaa keskittyä taloihin ja tavaroihin kuin siihen, onko meidän lähimpiemme hyvä elää kanssamme ja olemmeko me itse sovussa itsemme kanssa. Onko meillä sisäinen rauha ja ilo. Kuljemmeko turhia pelkäämättä elämässämme, näemmekö sen ainutlaatuisuuden ja kauneuden.
Keskustelumme tuomiokirkossa tästä aiheesta päättyi siihen, että mietimme minkälainen olisi hyvä alttaritaulu. Minä ehdotin, että iloisesti tanssivat, hymyilevät kerubienkelit Jeesuksen seimen yläpuolella olisi paljon parempi vaihtoehto. Se antaisi katsojallekin ilon elämyksen. Ja sitä iloahan me kaikki niin kovin tarvitsemme. Ja rauhaa ja rakkautta. Minusta Ahlaisten kirkon alttaritaulu on hyvin kaunis ja välittää hyvin Uuden Testamentin sanoman.
