Sanalla ylpeä on minun korvissani sellainen kaiku, että sen sanoessaan tuntisi olevansa jotakin parempaa kuin muut. Tuskinpa moni sanoja noin ajattelee, vaan aidosti on vain iloinen saavutetusta valkolakista tai suoritetusta tutkinnosta tai pääsystä yläasteelle tai jostakin muusta vastaavasta.

Mutta eikö vain vähän kuulostakin siltä, että tuo minun lapseni tai lapsenlapseni on nyt saavuttanut tuon tavoitteensa ja enkö vain ole minäkin siinä ohessa vähän onnistunut? Vanhemmille tuon suon, sillä vanhempi on hoivallaan, läsnäolollaan ja esimerkillään auttanut ja kannustanut nuortaan kasvamaan niin, että tavoite on tullut saavutettua. Joku on siihen ohjannut jopa painostamalla, mutta ei ajatella sitä nyt.

Isovanhempi yleensä katsoo kauempaa, ellei ole syystä tai toisesta päätynyt nuoren huoltajaksi. Olen sitä mieltä, että isovanhemman ansiota ei ole se, että tavoite tuli saavutettua, mutta isovanhemmalla on etuoikeus nauttia, iloita ja olla onnellinen lapsenlapsensa saavutuksesta. Lapsenlapsi on ihan itse kasvanut sellaiseksi kuin on. Ja ihan itse yltänyt tavoitteeseensa. Ja hyvä niin.

Siksi minäkään en halunnut käyttää sanaa ylpeä, mutta täydestä sydämestäni olin ja olen iloinen ja onnellinen tuosta saavutuksesta. Sekä valkolakista että toisen lapsenlapsen valmistumisesta. Minun ansiotani siinä ei ole tippaakaan, mutta iloon ja onneen saan osallistua. Ja se on valtavan hieno asia.

Tämän saavutuksen jälkeen toinen jatkaa vielä opiskeluaan ja toinen siirtyy työskentelemään ammatissaan. Kumpikin jatkavat sitä samaa koulua, jota käymme kaikki. Elämänkoulua, joka opettaa meille elämäntaitoja kokemusten kautta. Toivotaan, että he sekä me otamme opiksemme opetuksista, joita saamme. Ja ennen kaikkea huomaamme ne, jotta emme menetä tilaisuuksia kasvaa ja kehittyä ihmisinä.

Hyvää elämänkoulua kaikille!