En malta olla aloittamatta edellisen illan paikallistv:n ohjelmalla. Esitettiin ikäihmisten treffiohjelmaa. Studiossa oli paikalla joukko ikäihmisiä, joista yksi kerralla oli haastateltavana. Tähän treffikumppania etsivään sai ottaa yhteyttä joko paikan päällä tai soittamalla puhelimella ohjelmaan. Useat kumppania kaipaavat olivat leskiä. Esitetyt kysymykset saattoivat olla hyvinkin henkilökohtaisia. Myös soittajat kertoivat hyvin avoimesti itsestään, perhesuhteistaan, elämästään, mieltymyksistään ja elämäntavoistaan. Moni etsi loppuelämän kumppania. En huomannut alle 70-vuotiasta keskusteluun osallistujaa. Rohkeita olivat. Onnistuisikohan meiltä suomalaisilta moinen. Nuoriso on tottunut keskustelemaan hyvinkin intiimeistä asioista ihan avoimesti, mutta entä ikäihmiset. Vähän epäilen. Hauskaa tuota oli katsoa. Ja erikoiselta tuntui.

Ehdin käydä hotellissa aamiaisella ja valmistautua rauhassa lähtöön. Taksi asemalle maksoi 6 €. Toledon asema on hyvin kaunis, mutta odotustilassa ei täälläkään ollut kovin montaa istumapaikkaa. Sain yhden. Hetken odottelin junan tuloa.

Madridissa asemalla on melkoinen remontti. Olin varannut runsaasti aikaa siltä varalta, että Toledon juna olisi myöhässä. Ehdin tutustua lähemmin asemaan ja sen palveluihin. Kahvilassa tankkasin pitkää matkaa varten kahvin, kinkkutortillan sekä leipää.

Ennen junan lähtöä kävin aseman vessassa. Ihailin systeemiä ja siisteyttä. Vessaan pääsy maksoi euron. Sen voi maksaa automaattiin kolikolla tai lähimaksulla, kuten minä. Sen jälkeen puomi aukesi. Paikalla oli koko ajan siivooja, joka piti huolta siisteydestä ja opasti sisään pyrkiviä asiakkaita. Jono pysyi puomin takana.

Lähtöaulani oli nyt Atochan aseman ylemmässä kerroksessa. Olin jo tottunut turvatarkastuksiin ja lippujen tarkastuksiin. Yllätyksiä ei tullut. Seitsemän tunnin junamatka saattoi alkaa. Juna oli lähdössä hyvin täysi.

Minulla oli mukanani vain käsimatkatavaralaukku. Tuosta ratkaisustani olin hyvin kiitollinen monen monta kertaa. En halunnut jättää laukkuani täpö täyteen laukkuhyllyyn, vaan otin sen istuimeni luo. Eihän se sinne jalkatilaan mahtunut. Ystävällinen vierustoveri nosti sen kevyesti hattuhyllylle. Kun hän poistui väliasemalla junasta, hän nosti sen minulle alas. Samalla asemalla sain uuden vierustoverin, joka nosti laukkuni uudestaan ylös. Hän poistui junasta Barcelonassa ja kysyi, nostaisiko laukkuni alas. Kiitos, mutta ei tarvitse -sanoin. Kävi sitten niin, että tämän jälkeen en saanut uutta vieruskaveria. Montpellieriin saavuttaessa kukaan ei tarjoutunut nostamaan laukkuani alas, joten itse yritin. Näytti siltä, että kanssamatkustajat kiinnostuksella seurasivat, miten tuo lyhyt mummeli tuosta haasteesta selviää. Yletyin kuin yletyinkin laukun pyörään ja sain kiskaistua laukun alas. Ehkä opin jotakin tästäkin kokemuksesta. Ainakin sen, että Espanjassa olen aina saanut pyytämättä apua, kun olen sitä tarvinnut. Välillä muulloinkin. Ranskan ja Italian puolella näin ei ollut.

Barcelonassa junasta poistui paljon matkustajia ja Gironan jälkeen heitä oli melko vähän, ainakin minun vaunussani.  Ranskan raja ylitettiin vähän ennen Perpignanin kaupunkia. Passeja tarkastavat neljä poliisia nousivat siellä junaan ja ”tarkastivat” passit kävelemällä vaunun läpi. Katsoivat kyllä matkaajia, mutta minun vaunussani kenenkään passia ei pyydetty näyttämään. Operaation jälkeen jatkoimme matkaa.

Rata kulkee lähellä Välimeren rantaa. Maasto oli nyt tasaista Espanjan kukkuloiden jälkeen. Haikaroita ja muuta linnustoa näkyi kosteikoissa. Sää oli kaunis. Kyllä kelpasi ihailla maisemaa ja samalla juoda kahvit ja mutustella suklaamurupikkuleipiä, jotka ostin vaunuun tulleesta kärrystä loppumatkalla.

Montpellierin asemalla sain käyttää olematonta ranskankielen taitoani. Osaan ainoastaan tilata maitokahvin ja kroisantin ranskaksi. Tiedän myös, että Sortie tarkoittaa ulosmenoa. Huomasin tuon kyltin asemalla ja suunnistin sitä kohti. Pääsin ovelle ja huomasin erään rouvan eksyneen näköisenä haeskelevan selvästi samaa asiaa. Palasin ja näytin hänelle kylttiä lausuen hyvin epäranskaksi tuon sanan. Rouva ilahtui kovasti ja vähintään minuutin ajan puhui minulle taukoamatta ranskaksi jotakin, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään. Hymyilimme molemmat ystävällisesti. Hän ei varmaan vieläkään ole tietoinen kielitaidottomuudestani. Tai ei välittänyt siitä.

Pitkän junamatkan jälkeen olin hyvin iloinen siitä, että hotelliini oli matkaa vain vajaat puoli kilometriä. Mielelläni kävelin. Olin varannut hotellista yhden hengen huoneen. Saamassani hotellin viestissä kerrottiin, että yhden hengen huoneet ovat 4. kerroksessa, mihin ei ole hissiä. Se ei minua pelottanut. Kuitenkin perillä sain kahden hengen huoneen ykköskerroksesta. Ystävällistä.

Olipa mielenkiintoinen päivä jälleen.

Kuvissa radanvarsinäkymiä sekä viihtyisä hotellihuoneeni