Meillä on elämässämme monenlaisia mäkiä, kuten oli matkallanikin. Välillä matkaamme rauhallisesti tasamaata. Elämämme soljuu tasaiseen tahtiin, emmekä kaipaa muuta tai emme ymmärrä kaivata. Olemme tyytyväisiä siihen mitä on.

Toisinaan tuntuu, että kaikki on pelkkää raskasta ylämäkeä eikä kulku etene, ei jaksa nostaa jalkaansa seuraavalle askelmalle tai pois kuopasta, johon tuli astuneeksi. Ei näe tietä eteenpäin.

On myös alamäkiä. Toisinaan suotuisan myötätuulen siivittämiä. Kulku on vaivatonta ja iloista. Mutta alamäessä voi myös luiskahtaa hallitsemattomaan luisuun, mikä voi päätyä äkkipysähdykseen ja kaaokseen.

Näitä tulin miettineeksi ja omaan elämääni ja sen vaiheisiin verranneeksi. Kaikki vaiheet ovat tuttuja.

Tämän kertainen matkani sisälsi vähän tasaista maata, ajallisesti kuitenkin eniten. Paljon oli kukkuloita ja portaita. Nousujakin oli erilaisia. Niin kuin on oman totuuden etsinnässäkin.

Välillä kuljen ison joukon mukana loivaan ylämäkeen opiskellen omaa elämääni muiden kanssa. Saaden vaikutteita, ideoita, oivalluksia muilta ja sulatellen niistä omaan maailmankuvaani sopivaa. Etenen itselleni sopivaa vauhtia. Välillä joku tarjoaa käsivartensa ja auttaa minua eteenpäin. Toisinaan joku pidättelee minua, kenties yrittää töniä alaspäinkin. Moni tarjoaa omaa totuuttaan ainoana oikeana. Toisinaan näin olen uskonutkin.

Matkallani koin senkin ihmeen, että hotellistani noin 100 metrin päässä olivat kolmiosaiset liukuportaat, jotka veivät ylös kaupungin keskustaan. Tällaisia elämänviisauden etsinnän helpottajia on myös osunut matkalleni. Niitä, jotka eivät tuputa oppejaan, vaan omalla elämällään, asenteellaan ja kertomuksillaan ovat saaneet silmäni avautumaan pois asioista, jotka eivät tue oman totuuteni löytymistä. Heidän lähellään on helppoa ja hyvä olla. Heidän lähellään on vapaa tekemään omat valintansa.

Olivat myös kapeat kiviportaat. Niitä oli lähes sata. Viimeisissä koeteltiin voimiani, mutta pääsin ylös Milanon tuomiokirkon katolle. Sieltä näin alas kiireisten tasamaakulkijoiden maailmaan. Näin avaran näkymän yli kaupungin ja tunsin lähes ylittäneeni itseni ja voimavarani. Tunsin saavuttaneeni jotakin. Joskus me elämässämme joudumme näkemään vaivaa nähdäksemme sen, mikä on meille oikein ja mikä eksyttää. Se ei aina ole helppoa.

Assisissa olin päivänä, jona oli sateista ja myrskytuuli riepotteli. Kaupunki oli ylhäällä kukkulalla ja sen kadut jyrkkiä mäkiä. Kiipesin ylämäkeen. Harva muu halusi moiseen säähän. Ylärinteeltä ympäröivä avara maaseutu ja sen kauneus näkyivät hyvin. Sain ihailla sitä, miten yksityiskohdat muodostavat kauniin kokonaisuuden.

Itsenikin yllätin, kun jatkoin jyrkkään ylämäkeen ja saavuin pikkuiselle tasanteelle, josta lähti vaelluspolkuja viereiselle retkeilyalueelle. Myöhemmin vasta ymmärsin, että tämäkin oli metafora. Siitä miten oman totuutensa löytäjä alkaa erottaa kokonaisuuksia, maisemia, yksityiskohtien sijaan. Yksityiskohdat sisältyvät kokonaisuuteen, mutta ne eivät vie koko huomiota. Tapahtuma, joka joskus järkytti ja jota kauan kannoin mukanani painolastina, sulautuu kaikkeen ja yllättäen kaunistaa sitä elämäni maisemaa, jota nyt katson.

Tämän viimeisen etappini  Assisissa kuljin yksin. Vain myrskytuuli seuranani ja hienoinen sade. Ymmärrän nyt sen kertoneen itselleni oman totuuteni etsimisen viimeisestä vaiheesta. Se on tehtävä yksin. Kukaan muu ei voi antaa minulle minun totuuttani. Vaikka erilaiset säät koettelisivat, niistä huolimatta haluan uskaltaa etsiä sitä tasannetta, missä tunnen olevani perillä. Saavuttaneena sen, mitä etsin. Oman totuuteni.

Assisissa tämän vertauskuvana oli se, että tunsin nähneeni siellä kaiken, mitä halusin nähdä. Nousin juna-asemalle vievään bussiin ja palasin Firenzeen. Tyytyväisenä.

Matkani laskeutuu vielä minuun, mutta jossakin vaiheessa oletan kertovani siitä enemmän. Tämä matka oli eräs pyhiinvaellusmatka oman elämäni totuuden äärelle. Eikä se vielä ole lopussa.

Kuvassa kirjoittaja Assisin myrskyssä