Kuulun sotiemme jälkeiseen sukupolveen, jota ei ehditty juurikaan kasvattaa. Elettiin ankaria aikoja, jolloin toimeentulon hankkiminen vei suurimman huomion ainakin suurimmassa osassa perheitä. Oli pulaa kaikesta, työpäivät olivat pitkiä ja perheissä oli useimmiten paljon lapsia. Oli myös muita syitä. Siihen aikaan aikuiset olivat tärkeitä. Lasten ei sopinut kuulua, ehkä ei näkyäkään. Toisiamme kasvatimme. Kiusaaminen ja voiman käyttö oli tehokas opetuskeino. Toki oli enemmän kivoja aikoja leikeissä kuin niitä ikäviä, mutta molempia oli.

Tulin ajatelleeksi oman kasvatukseni erästä seurausta, jota en aiemmin ole tajunnut. Minua toruttiin aina, kun olin tehnyt jotakin väärin. Vihaisella äänellä. Ei kerrottu etukäteen, miten olisi pitänyt toimia. Siitä on ollut kahdenlainen seuraus. Omille lapsilleni olen aina pyrkinyt perustelemaan antamani neuvon ja ohjeen, jotta lapsi voisi ymmärtää asian, eikä vain tottelisi, koska niin pitää tehdä.

Toinen seuraus on ollut tunnejälki itsessäni. Epävarmuus siitä, olenko toiminut oikein. Tunnejälki on jäänyt siitä huolimatta, että olen tiennyt toimivani juuri niin kuin hyvä on. Ainakin omasta mielestäni. Muiden mielipiteen korostunut, liiallinen kuuntelu on aiheuttanut aivan turhaa kuormaa. Vaikka sen olen ajatuksen tasolla tiennyt, tunnetasolle sen meneminen on kestänyt.

Toivon, että nykyvanhemmat ovat viisaampia. Maailma on täynnä epävarmuutta. Ei ole kenellekään hyväksi lisätä sitä enempää.