Albarracin on kunta Teruelin maakunnassa Aragonian itsehallintoalueeella. 37 km Teruelista länteen, 1171 metrin korkeudella merenpinnasta. Asukkaita on noin 1000. Alueella on ollut luola-asutusta jo kivikaudella. Vanhimmat säilyneet luolamaalaukset on maalattu 6000 vuotta eaa.

Historiaa

Albarracinin tunnettu historia on mielenkiintoinen. Vuonna 711 muslimit hyökkäsivät Iberian niemimaalle ja sen jälkeen Albarracínin alueella asuneet visigootit hävisivät alueelta ja sinne asettui berberiryhmä (eivät siis arabeja) nimeltään Ibn Razin, joka julisti itsenäisen valtakunnan Albarracínin alueelle (vuosina 1012-1104). Albarracínin kylän nykyinen nimi tulee suvulta.

Seuraavaksi aluetta hallitsi Almoravid dynastia kunnes vuonna 1170 alue jäi Murcian hallitsijalle. Myöhemmin se siirtyi Navarran ritarille. Vuonna 1300 Albarracín alueineen yhdistettiin Aragonian kuningaskuntaan. Ja kun historiaan tarkemmin tutustuu, niin verta on vuodatettu joka käänteessä. Myös Napoleonin joukot ovat siinä avustaneet.

Albarracin on kuuluisa myös sisällissodan kiivaista taisteluista 5.7.-11.8.1937. Vuorotellen tasavaltalaiset ja kansallismieliset joukot valtasivat kylän. Vuonna 2022 avattiin sisällissodan aikainen joukkohauta Albarracinin hautausmaalla. Sen ensimmäiset kymmenen ruumista on silloin kaivettu ylös ja niistä otettu DNA-näytteet, jotta saatiin selville heidän henkilöllisyytensä. Työ jatkui sen jälkeenkin. Haudassa sanottiin olevan lisäksi 30 muun henkilön ruumiit. Asiaa on tutkittu vuosien ajan. Oletettavasti nyt löydettyyn joukkohautaan on haudattu ainakin13 naista ja yksi mies Cellasta, yhdeksän Albarracinin asukasta sekä sotilaita. Espanjassa on edelleen löytämättä useiden sisällissodan aikana kuolleiden ihmisten ruumiita. Moni ei tiedä, mitä hänen läheiselleen on tapahtunut.

Päiväretki

Aamiaisen jälkeen kävelin hotellista Teruelin linja-autoasemalle. Olin tutkinut netistä bussien aikatauluja ja olin valmiina päivän seikkailuun. Opastustaulua ei näkynyt, joten aloin kysellä. Minut ohjattiin tavarasäilytystä ym. hoitavan miehen juttusille. Hän ilmestyi hetken odottelun jälkeen paikalle ja ilmeni, että netin aikataulut eivät pitäneet paikkaansa. Viimeinen paluubussi lähtee klo 16.42. Ystävällisesti hän kirjoitti minulle lunttilapun bussien aikatauluista ja kertoi, että matka maksetaan kolikkoina kuljettajalle.

Ystävällinen mieshenkilö, joka oli neuvonut minua aikaisemmin, kävi pariin otteeseen varmistamassa, että olin saanut tarvittavan opastuksen ja kaikki oli kunnossa. Hän hymyili leveästi, kun kiitin avusta ja vakuutin, ettei ole mitään hätää. Samalla sain ihailla hänen useaa alaleuan hammastaan. Monella vanhemmalla ihmisellä hampaiden kunto on todella huono. Ihmettelin, kun odotustilassa oli jonkin verran väkeä, vaikka busseja ei ollut vielä yhtään asemalla. Tarkempi tarkastelu osoitti, että  miesjoukko jonotti asemalla olevaan parturiin. Kahvilaa ei ollut, pieni myymälä oli. Sieltä ostin vesipullon. Vettä tuli vähän taivaaltakin. Oli reissun ainoa sadepäivä.

Bussimatka oli elämys. Ensinnäkin 37 kilometrin matkasta maksoin 1,90 €. Maisemat olivat uudenlaiset. Tie mutkitteli jyrkkien kallioiden ja vieressä virtaavan Guadalaviar-joen kapeassa välissä. Yritin ottaa kuvia luola-asumuksista ja maisemasta, mutta kun sain kameran käteeni, paras paikka oli jo mennyt. Kalliot olivat jyrkkiä ja eroosion kauniisti muovaamia.

Viimeistä edellinen pysäkki oli kiinnostava. Bussi ajoi erään koulun pihaan. Siinä sitten odotettiin, että viimeinenkin oppilas pääsi tunniltaan. Kuljettaja kävi noutamassa runsaan vuoden ikäisen vauvan äidiltään ja asetti sen lastenistuimeen, joka oli valmiiksi viritetty yhdelle bussin istuimelle. Yksi oppilas – ilmeisesti vauvan veli – asettui hänen viereensä. Lopulta äitikin tuli mukaan, mutta asettui muualle muiden lasten kanssa. Matka jatkui ja lopulta saavuttiin Albarracinin parkkipaikalle. Muutama muu matkustaja jäi kanssani kyydistä siinä. Varmistin vielä paluubussin pysähtymispaikan kuljettajalta. Mitään pysäkin merkkiä kun ei ollut.

Albarracinin talot on rakennettu korkealle, jyrkälle kukkulalle alueen punertavasta kivestä. Ne eivät ole kalkittuja, kuten etelämpänä. Lähdin kävelemään muiden perässä jyrkkään ylämäkeen, mutta kun tie kääntyi ja näin miten korkealle vielä piti nousta, päätin luovuttaa. En millään ehtisi käydä kylässä ja palata käytettävissä olevana aikana. Kävelin vielä toiseen suuntaan ylämäkeen ja palasin parkkipaikan läheisen hotellin kahvilaan ihailtuani maisemaa: vuoria, linnoituksen muureja, kalliojyrkänteille rakennettuja taloja, alhaalla rotkossa virtaavaa jokea ja syksyn värejä.

Olin ainoa asiakas kahvilassa. Kahvi ja pari keksiä maistuivat paluubussia odotellessa. Paluumatkalla olin ainoa matkustaja Aragonian itsehallintoalueen liikenteen pikkubussissa. Hinta taas 1,90 €. Naiskuljettaja ajoi vähintään reippaasti ja puhui koko matkan ajan puhelimeen. Mutta maisema oli edelleen kaunis ja kiinnostava.

Teruelista ostin Albarracinista kertovan kirjasen. Siinä kerrotaan mm. 1400-luvulla rakennetusta Julianetan talosta, jota kutsutaan myös Pisan torniksi, sillä se nököttää vähän vinossa kahden kujan risteyksessä. Nykyään se on taiteilijoiden työpaja. Kirkko on komea ja rikkaasti koristeltu, mutta pikku kylän Plaza Mayor – suurtori – kovin pieni. Tietenkin.

Olinko pettynyt, kun en päässyt näkemään Albarracinin vanhaa keskustaa? En ollut. Näin maiseman ja kaupungin taloja ja lähimmän kujan alatasanteelta. Bussimatka itsessään oli elämys. Kirjasta ja netistä löytyy lisätietoa minulle riittävästi.

Kuvat:

Maisemaa matkalta 2 kuvaa

Linnoituksen muurit kaupungin yläpuolella

Näkymiä parkkipaikalta 2 kuvaa, jälkimmäinen Albarracin-kirjasta

Joki Albarracinin kohdalla

Julianetan talo – kuva Albarracinin kirjasta

Kylän kartta – kuva Albarracinin kirjasta