Niitä tonttuja meidänkin kodin lähettyvillä liikuskeli joulun alla. Ei siitä perheeni aikuisille paljon iloa ollut. Vilkas luonteeni sai aikaan melua ja jalkojen töminää ja nurin kääntyneitä riepumaton kulmia ja paikaltaan liikkuneita tavaroita ja ison määrän häiritseviä kysymyksiä. Tontuista huolimatta.

Joulupukkia minä pelkäsin. Sillä oli kummallinen nurin päin käännetty korvaläpällinen karvalakki ja talvitakki ja sen naamakin oli outo ja liikkumaton. Isäkin mokoma aina joutui naapurin sairastunutta isännän velimiestä katsomaan juuri silloin, kun häntä olisi eniten tarvittu.

Ei se pukki meillä kauaa viipynyt. Eikä ollut kiva, kun pelkäsin sitä. Lahjoja oli tosi vähän. Kerran sain nuken, jolle annoin nimen Marjatta. Seuraavana jouluna pukki toi Marjatalle uuden mekon. Lisänä tuli äidin kutomia sukkia ja lapasia ja välillä kaupasta ostettuja alusvaatteita. Joskus jokin lelu tai se palapeli, jonka autuaaksi tekevästä vaikutuksesta kerroin aiemmin. Yhden joulun alla rakennuspalikkani katosivat mystisesti. Olin leikkinyt niillä aika vähän, mutta jostakin syystä aloin kaivata niitä. Eivät löytyneet. Naapurin Irja sattui saamaan samanlaiset joululahjakseen. Epäilykseni heräsivät, mutta äiti kielsi jyrkästi niin katalan tempun.

Pahin tapahtui vähän ennen erästä ikimuistoista joulua. Olin mennyt jostakin syystä kotimme kylmälle ullakolle etsimään jotakin. Siellä naulassa riippui joulupukin naamari. Hetkessä tajusin koko huijauksen. Tunsin, että aikuisiin ei voi enää luottaa. Tuo pieni tapahtuma on vaikuttanut todella syvästi kykyyni luottaa ihmisiin. Tuntui pitkään, että läheisimmätkin voivat pettää tavoitellessaan jotakin hyötyä avullani. Näin on tietysti silloin tällöin ollutkin. Kaikki eivät ole liikkeellä hyvin aikein.

Kun itse sain lapsia, en halunnut tuottaa heille samaa pettymystä. Kerroin pojalleni, että joulupukki ja tontut ja muut joulutarinat ovat leikkejä, joita aikuisetkin leikkivät. Poika oli innolla mukana. Metrin mittainen joulupukki jakoi meille iloisena joululahjat. Se ei miellyttänyt ketään muuta ja sain osakseni kovaa painostusta ex-mieheni suvulta, missä vietimme joulut. Lapsi kuulemma kärsii valtavasti siitä, kun ei saa kokea joulupukkiriemua. Kuopuksen kohdalla luovutin. Isovelikin leikki mukana. Minusta näytti, että eniten nauttivat ne, joista oli mukava katsoa pienen lapsen pelon sekaista halua saada lahjansa.

Tuskin lapseni kokivat mitään traumoja juuri joulupukin vuoksi, sillä pidin huolen siitä, että kerroin itse lapselleni joulupukkiperinteestä. En halunnut, että hän kokisi minun huijaavan häntä. Halusin säilyttää lapseni luottamuksen. Traumoja jokainen kokee elämässään. Välillä lievempiä, välillä vakavampia. Tahallani en halunnut niitä olla aiheuttamassa. Näkyy se joulupukkiperinne ja muut vastaavat perinteet säilyvän ympäri maailmaa. Olinkohan väärässä? Onkohan kukaan muu menettänyt joulupukin, kolmen tietäjän tai muun vastaavan vuoksi luottamuksen tunnettaan yhtä pahasti? Minun luonteelleni tuo ei ollut pikku juttu.