Otsikon elokuva- Spielbergin ohjaama – valmistui vuonna 1993. Ensimmäinen vaikea valintani tapahtui paljon aikaisemmin. Joku voi pitää tapahtumaa kasvattavana, joku toinen julmana, kolmas voi olla muuta mieltä.
Lapsuudenkodissani oli minua kaksi vuotta vanhempi Suomen pystykorva nimeltä Miia. Se oli ainoa leikkitoverini ja uskottuni. Sisarukseni olivat enemmän hoivaajia kuin leikkitovereita. Toisinaan ihan pienenä menin päiväunille sen kanssa samalle petille, mikä oli erään kulmakomeron alaosassa. Molemmat olimme pieniä ja mahduimme sinne hyvin.
Suunnilleen koulun alkamisen aikoihin, ollessani noin 6-vuotias, Miia sai pentuja. Niistä yksi säästettiin. Annoin sille nimen Tuija. Tuijan isästä ei ollut epäilystäkään. Se oli naapurin ajokoira. Silloin koirat liikkuivat yleensä vapaina ja koirien rakkauselämä sai kukkia yhtä vapaasti.
Valintani ajankohta oli pari vuotta myöhemmin eräänä loppukesän päivänä. Tapani mukaan olin isän mukana hakemassa heiniä ladosta, joka sijaitsi kodistani kauimpana olevan pellon laidalla. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kaikki oli hyvin. Mansikka-aika oli ohi, mutta kanttarellien aika oli menossa. Siinä kaksi kesäistä herkkuani.
Molemmat koiramme olivat mukanamme ja välillä kipaisivat oravien tai muiden pikkueläinten perään. Nautin iloisesta rupattelusta isäni kanssa. Saimme työn valmiiksi ja tuli kotiinlähdön aika. Isäni ilme muuttui vakavaksi ja hän kertoi, että oli sopinut äitini kanssa, että kotiin tullaan vain yhden koiran kanssa. Minun tuli valita kumpi koirista jää eloon. Hirvittävä valinta.
Itkin ja huusin. Mikään ei auttanut. Lopulta valitsin eloon jäämään Miian, kasvinkumppanini. Isä otti taskustaan pistoolin ja ampui Tuijan. Katsoin poispäin. Hän laittoi sen päälle kasan heiniä ja lähdimme kotimatkalle.
Vuosia tuon tapahtuman jälkeen kartoin menemistä sen ladon lähellekään. Runsas kanttarellisato sen lähellä sai jäädä minulta poimimatta. Kanttarelleja olin poiminut itsenäisesti metsästä jo edellisestä kesästä alkaen. Siihen latoon minua ei enää saanut sitten millään. Ei ollut onneksi tarvettakaan.
Miia eli 17-vuotiaaksi. Onneksi. Jälkeenpäin olen usein miettinyt, oliko oikein laittaa pieni lapsi tekemään tuollainen valinta. Se oli ensimmäinen elämäni vaikeimmista valinnoista. En osaa sanoa, onko se kasvattanut minua. En oikein usko. Kamala muisto siitä jäi.
Haluaisin päättää tämän jutun positiivisesti. Ei se onnistu. Tapahtunut ei muutu miksikään ja edelleen lähes näen sen tilanteen silmissäni. Ladon, isän kumartuneena Tuijan ylle ja sen jälkeen peittämässä sen heinillä. Minä istuin heinäkuorman päällä valmiina lähtemään kotiin.
Rakas ystäväni, ennen kaikkea - ja nyt kyynelten kuivuttua - voin vain sanoa: hyvä, että kerrot tästä kipeästä muistosta. On käsittämätöntä, miten ihmiset ovat aikoinaan ajatelleet ja toivoa sopii, että nämä ajat ovat olleet ja menneet.
Kerroin tarinasi äsken myös kasiluokkalaisille, vähän tarkoituksellakin, koska heidän keskuudessaan on myös paljon ajattelamattomuutta, en pystynyt kätkemään kyyneleitä ja näin, että tyttöjenkin silmät kiilsivät. He ehdottivat monenlaisia konsteja, miten asia olisi voinut olla toisin, mutta menneet ovat menneitä. Vaikka vaikutus kestääkin pitkään. Kiitos, että kerroit, kiitos, että olet. Enkelten siivet ympärilläsi.