Jätimme auton parkkipaikalle ja kävelimme pikkutietä. Siltä haarautui polku, joka johti mäkiseen maastoon. Viime aikoina on satanut paljon ja sammalikot hohtivat vihreinä ja pehmeinä kaikkialla. Välillä oli jäkälän peittämiä alueita. Aurinko paistoi, oli kevyt tuulenvire. Metsä tuoksui juuri niin kuin vain syksyinen metsä voi tuoksua.

Kävelimme hiljakseen jutellen. Luontoa havainnoiden. Puiden juurten onkaloissa näkyi jälkiä siitä, että joku pieni eläin oli sinne perustanut kodin itselleen. Muutama hanhiparvi ylitti meidät. Muutoin kuului vain tuulen huminaa ja etäältä tien ääniä.

Polun vierestä löysimme ryppään sieniä, joita emme olleet koskaan ennen nähneet. Myöhemmin ilmeni, että ne olivat suppilosilokkaita, harvinaisuuksia. Olipa meillä onnea. Kauniita olivat. Toki metsässä näkyi muitakin sieniä, mutta nämä olivat harvinaisen kauniita. Jätimme ne rauhaan. Toki molemmat otimme niistä kuvan muistoksi.

Polku oli kapea, mutta selvästi erottuva, paikoin jyrkkä. Lopulta pääsimme kalliolle ja näköala todella oli kapuamisen arvoinen. Jyrkkä rinne vietti järveen, jonka pintaa koristivat keltaiset koivun lehdet. Suomen luonto on valtavan kaunis. Tuona syyspäivänä se oli erityisen kaunis aurinkoisena, ruskan väreissä, tuoksuvana, kutsuvana. Valokuva ei milloinkaan toista maisemaa niin kauniina kuin se todellisuudessa on, mutta palauttaa muiston. Ja mikä aarre meillä onkaan siinä, että voimme kulkea metsässä ja nauttia siitä, poimia marjoja ja sieniä ja ihailla sen ihmeitä.

Metsän ja sen rauhan sanotaan tekevän hyvää ihmiselle. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun sen huomasin. Kiitos ystävälleni, kun tarjosi tämän hyvää tekevän luontohetken ja elämyksen.