Alakoulussa minua kiusasi poika, joka itse kävi jo yläkoulua. Samassa pihassa oltiin välitunnilla. Kiusaaminen oli huutelua, ei sen vakavampaa. Yritin pysyä pojan näköpiirin ulkopuolella, mutta eihän se yleensä onnistunut. Niin kivaa kuin koulussa muutoin olikin, tämä muisto on niistä ajoista vahvana. En ymmärtänyt miksi hän minua kiusasi. Puolustautua en osannut.

Neljän vuoden jälkeen siirryin – silloin keskikouluksi kutsuttuun – kouluun lähikaupunkiin. Sinne kuljin junalla, kuten joukko muitakin saman koulun oppilaita. Murrosikää lähestyttäessä eräs luokkatoverini keksi junamatkoilla minun kiusaamiseni. Se meni jo fyysiseksi. Yksi kerta lähellä koulua oli pahempi kuin muut ja silloin tekijänä oli hänen kaverinsa. Niin ikävä ja epämiellyttävä muisto näistä jäi, että luokkakokouksesta 45 vuotta myöhemmin juoksin kiireesti bussiin, jotten mahdollisesti joutuisi keskustelemaan näiden kiusaajieni kanssa. En halunnut puhua heidän kanssaan vieläkään.

Kotona en tietenkään uskaltanut näistä kertoa. Eivätkä he olisi asialle mitään voineet. Ainakin näin ajattelin.

Lukioon siirryin toiseen kaupunkiin. Siellä kiusaamista ei enää ollut. Sellaiseksi voisi tietysti lukea sen, että luokan tytöt katsoivat nenänvarttaan pitkin pikkukaupungista tullutta, joka ei ollut yhtä hieno kuin he. Heidän mielestään. Omaan seuraansa eivät huolineet, mutta onneksi oli toinen muualta tullut tyttö ja sitten se yksi, jota olivat keskikoulussa kiusanneet. Meillä kolmella oli ihan mukavaa keskenämme. Emme heidän hienoon joukkoonsa edes kaivanneet.

Ehkä pahin kiusaamisen muoto paljastui minulle vasta paljon myöhemmin. Kaksi luokkatoveriani oli ollut asevelvollisuuttaan suorittamassa samassa paikassa. Siellä oli ollut tuon ensimmäisen kiusaajani pikkuveli, joka oli kertonut heille minusta täysin perättömän jutun, jonka nämä tietenkin uskoivat. Se vaikutti hyviin väleihimme. En milloinkaan pystynyt asiaa kunnolla oikaisemaan, sillä kertoja kuoli ennen kuin kuulin asiasta. En siis voinut pyytää häntä oikaisemaan asiaa. Syytä moiseen en tiedä. Ainoa selitys on se, että olisivat puhuneet eräästä kanssani samannimisestä henkilöstä, johon tarina sopi. Ja pelkällä etunimellä puhuttaessa väärinkäsitys olisi ollut mahdollinen. Juoruilu ja etenkin keksittyjen tarinoiden kertominen on myös kiusaamista.

Työelämässä en kohdannut kiusaamista. Yhdessä vaiheessa eräs työtoverini halusi olla pätevämpi kuin minä. Hän istui maisemakonttorissa viereisessä pöydässä. Hän saattoi soittaa toiseen toimipisteeseen kysyäkseen jotakin asiaa, jonka olisi voinut kysyä suoraan minulta. Sieltä soitettiin minulle ja kysyttiin samaa. Sen jälkeen viereiselle pöydälle tuli puhelu, jossa kerrottiin minun vastaukseni. Enemmän tuo huvitti kuin harmitti. En ollut edes kilpailemassa hänen kanssaan mistään ylennyksestä. Pahempaakin olen nähnyt, vaikka en ole ollut osallisena.

Ihmettelen, miksi meillä ihmisillä on tarve satuttaa toista kiusaamalla. Onko kyse heikosta itsetunnosta, jota yritetään peittää esittämällä ”vahvempaa, osaavampaa, parempaa”, jotta muut ihailisivat? Siitäkö on kyse? Sen parempaa selitystä en ole keksinyt asialle. Jos tuo pitää paikkansa, niin kiusaaja itse on heikko ja sen vuoksi huomiohakuinen. Apua tarvitsisi!