Elämänkumppanini oli sairastanut pitkään. Sitten hän joutui kovien kipujen vuoksi sairaalaan. Viikon kuluttua tuli diagnoosi. Laajalle levinnyt syöpä, jota ei enää voida hoitaa. Siitä ei ollut ollut mitään aavistusta ennakkoon. Ainakaan minulla. Hän pääsi kotiin. Itkimme ja valvoimme pari yötä ja päivää. Hän vielä yhden yön enemmän.

Meille oli sanottu, että hän voisi elää vielä useita kuukausia, kenties vuodenkin, mutta mitään varmaa ennustetta ei ole. Suunnittelimme kaikenlaista mukavaa loppuajallemme yhdessä.

Kumppanini pyynnöstä soitin tiedon diagnoosista hänen läheisilleen ja lähimmille ystävilleen. Itse hän ei jaksanut. Lähimpämme kävivät meillä tapaamassa häntä. Kävin hakemassa apteekista ison määrän lääkkeitä, jotka riittäisivät pitemmäksi ajaksi.

Viikon kuluttua oltiin tilanteessa, että oli soitettava ambulanssi ja hän joutui takaisin sairaalaan. Kehoon oli kertynyt nestettä ja hengittäminen oli vaikeaa. Hyvin pian sain tiedon, että hänet siirretään Villa Glimsiin, joka on Espoon sairaalan saattohoito-osasto. Ehdin paikalle, kun häntä tuotiin sinne Jorvin osastolta.

Saattohoito-osaston huoneissa on jokaisessa vain yksi asukas. Huoneet ovat tilavat. Vietin päivät kumppanini kanssa sairaalassa. Yöksi menin kotiin. Hän jaksoi jutella, käydä autettuna vessassa ja katsella televisiota. Juttelimme hiljakseen. Kaikki käytännön asiat muistotilaisuutta – läksiäisiä, kuten hän sanoi – varten oli jo kauan sitten sovittu. Tuhkan ripottelu pihatammen juurelle varmistettiin myös hänen tyttärensä läsnä ollessa. Niinpä kun lääkäri sitten sanoi, että nyt olisi aika puhua ne asiat, jotka ovat mielen päällä, meillä ei niitä ollut. Kaikki oli puhuttu, kaikki oli selvää. Ei ollut käsittelemättä jääneitä, keskeneräisiä asioita. Kaikki oli valmista.

Espoon sairaalan ensimmäisessä kerroksessa on saattohoito-osaston lisäksi paljon muuta, myös ravintola ja kahvila, jonka antimia nautin. Siltä osin oli helppoa. Henkisesti olimme vielä shokissa, kuten lääkärikin totesi. Tilanne oli tullut niin yllättäen keskellä kaunista kesää. Vielä noin kuukautta aikaisemmin olimme käyneet tapaamassa tuttujamme Mäntän taidenäyttelyssä ja nappasin hänestä iloisen kuvan siellä. Emme voineet aavistaa, että aivan vähän yli kuukauden kuluttua olisimme Villa Glimsissä.

Päivien mittaan tilanne huononi. Kehosta oli poistettu nestettä noin 20 litraa, mutta voimat alkoivat huveta. Sitten yhtenä yönä kotona pyöriessäni sängyssä saamatta unta, totesin, että ei ole järkeä yrittää olla kotona, kun yhtä hyvin voin valvoa Hänen vierellään. Puoli neljältä yöllä olin soittamassa Villa Glimsin ovikelloa. Sen jälkeen vietin kaiken aikani Hänen luonaan.

Osaston henkilökunta ja tunnelma on hyvin poikkeuksellista. Meille sanottiinkin, että he ovat täällä sekä potilasta että omaisia varten. Niin hyvin meistä omaisista huolehdittiin. Sain hyviä neuvoja ja minut pidettiin tilanteen tasalla. Oli mahdollista viedä omaisten huoneen jääkaappiin omia eväitä. Minä tukeuduin ravintolan palveluihin. Aina käydessään huoneessa hoitajat huomioivat myös minut. Huoneen istumasohvasta tehtiin minulle vuode, mikä siirrettiin Hänen vuoteensa viereen niin, että saatoimme nukkua käsi kädessä. Hänelle laitettiin kipupumppu, mikä helpotti oloa. Niin kului neljä vuorokautta.

Kaikki hänen lähimpänsä ehtivät käydä häntä tapaamassa myös saattohoito-osastolla. Kävin silloin usein syömässä, jotta vieras saisi jutustella myös kaksin Hänen kanssaan. Veljensä käytyä, hän hymyili ja kertoi: ”Koppasi minut syliinsä”. Se oli yllättänyt, mutta myös tuntunut hyvältä.

Viimeisen vuorokauden aikana hän ei juuri ollut tajuissaan. Otsan rypistymisestä tiesi, että nyt oli kipua ja silloin voi pyytää, että hoitajat annostelivat lisäannoksen kipupumpusta. Silittelin hänen olkavarttaan ja välillä jutustelin hiljalleen. Ei ollut oikeastaan mitään puhuttavaa ja jo kauan olimme ymmärtäneet toisiamme sanoittakin. Hän tiesi, että olin siinä ja se sai riittää.

Lääkäri oli sanonut illalla, että nyt on kyse tunneista. Oli perjantai-ilta. Poikansa oli juuri silloin käymässä ja väsyneenä työviikon jälkeen lähti nukkumaan kotiin. Sovimme, että soitan hänelle sitten, kun …

Hoitaja oli sanonut minulle, että loppuvaiheessa tulee yleensä hengityskatkoksia, mutta niiden jälkeen hengitys voi palata normaaliksi. Istuin vuoteen vieressä, mutta nukahdin siihen ennen puolta yötä. Heräsin parin tunnin kuluttua ilmeisesti johonkin hengityskatkokseen. Silittelin häntä edelleen ja istuin vuoteellani hänen vieressään. Sitten tuli pitempi hengityskatkos ja samaan aikaan tuli hoitaja huoneeseen. Mainitsin hänelle hengityskatkoksesta ja hän katsoi minua silmiin sanoen, että nyt hän ei enää taida palata hengittämään. Näin oli. Kello oli 3.25 kesän viimeisenä päivänä.

Hoitaja kysyi, haluanko olla hänen kanssaan kahden vielä hetken ennen kuin hän tulee laittamaan häntä kuntoon. Näin halusin. Hoitajan mentyä huusin tuskasta. Rakkaansa kuolemaan voi teoriassa varautua. Käytäntö on aivan toista.

Soitin hänen pojalleen, joka lähti noutamaan sisartaan ja lähtivät sairaalaan. Minä autoin hoitajaa sen vähän minkä pystyin.  Hänelle tuotiin pieni kaunis punainen ruusu rinnan kohdalle peitteen päälle, kynttilä yöpöydälle, hiukset kammattiin ja silmät suljettiin. Huoneen oveen ulkopuolelle oli tuotu violetti silkkinauha ja siihen oli kiinnitettynä kaunis tekokukka. Sinä yönä kolmella ovella oli samalaiset silkkinauhat.