On vaikea tajuta, miten erilainen maailma onkaan nyt lastenlastemme lapsuudessa. Yhtymäkohtia omaan lapsuuteen on niin vähän. Uutta ovat helpot liikenneyhteydet, televisioiden yleisyys, kännykät ja some. Ne kaikki ovat muuttaneet maailmankuvan aivan erilaiseksi. Elämme vauraassa teknisessä tietoyhteiskunnassa, jossa kaiken saa heti tai ainakin äkkiä. Ainakin ne saavat, jotka ovat sattuneet syntymään ns. hyväosaisten joukkoon.

 

Isovanhemmuus on ihana oikeus rakastaa lapsenlapsiaan. Se on myös ihana oikeus rakastaa ja tukea lastaan, joka nyt omalla vuorollaan on vanhempana. Jokainen vanhempi rakastaa lastaan. Ja jokainen isovanhempi rakastaa lapsenlastaan. Aina sitä rakkautta ei osaa ilmaista oikein. Aina ei tule ymmärretyksi. 

 

Joskus oma into ”auttaa” on suurempi ja nopeampi kuin ajatus siitä, mitä toinen on valmis ja halukas vastaanottamaan. Sitä haluaisi hukuttaa jälkikasvunsa hellyyteen ja rakkauteen ja tavaroihin ja aivan mihin vain, kunhan he olisivat onnellisia. Ja kunhan he vain rakastaisivat minua. Siitäkö lopulta on kysymys?  Teenkö kaiken siksi, että kaipaan rakkautta vai siksi, että haluan parasta rakkailleni, koska rakastan heitä? Ei, eivät ne ole sama asia. Todellista rakkautta ei voi ostaa.

 

Nykypäivän isovanhemmilla on yleensä vähän lapsenlapsia. Joillakin vain yksi. Se antaa mahdollisuuden antaa tukea, aikaa ja rahaakin. Nykyvanhemmuus näyttää olevan paljon kovempaa selviytymistaistelua erilaisten paineiden keskellä kuin sukupolvi sitten. Siksi isovanhempana tukeni on tärkeää. Olen onnellinen, kun voin auttaa.

 

Yhteiset hetket lapsenlapsen kanssa ovat kullan arvoisia. Tai oikeammin, kulta ei ole mitään niiden yhteisten hetkien rinnalla. Käsi kädessä kulkeminen, yhteisymmärryksen hymy, yhdessä jaettu ilo. Siinä sitä on aarretta niihin hetkiin, jolloin yhdessäolo on muuttunut muistoksi. Yhdessäoloa on monenlaista. Kootaan palapeliä, luetaan kirjaa, rakennetaan lumiukko ja vaikka mitä mukavaa. Yhteistä aikaa vietetään myös menemällä ostoksille. Lapsenlapselle suon mielelläni sen, mitä hän pyytää. Haluan hänen olevan iloinen. Saajan vilpitön hymy ja onnellisuus tekevät antajan onnelliseksi.

 

Entä jos hymy ei ole vilpitön? Entä jos ostoksille lähdetään vain sen tavaran vuoksi eikä siksi, että saataisiin olla yhdessä? Entä jos lapsenlapsi – tai lapsi – on oppinut käyttämään sanojaan, eleitään ja ilmeitään taitavasti hyväkseen ja tottunut saamaan haluamansa? Silloin ei tunnu enää hyvältä. Silloin en ole enää onnellinen. Halutessani löydän aina syyllisen ympäriltäni. Tässä tapauksessa joudun katsomaan peiliin. Minähän tuon aiheutin. Minähän olin osallisena siihen, että tilanne muuttui. Ilo yhdessäolosta ja antamisesta katosi. Onko enää kivaa olla isovanhempi?

 

Mitä tehdä, kun tilanne on tällainen?  Muita en voi muuttaa, eikä minulla ole edes oikeutta pyytää muuttumaan. Vähiten kannattaa asiasta puhua opettavaan sävyyn. Jokainen itse tietää parhaiten, miten elää.  Niinhän minäkin aina tiesin ja tiedän. Ja jokaisella aikuisella on vastuu vain itsestään, ei muista aikuisista. Itseni on siis muututtava.

 

Menin kylään ilman tuliaisia. Siinä tuli mitattua olinko itse tervetullut vai odotettiinko vain tuliaisia. Kun pyydettiin hoitamaan, jotta vanhemmat pääsisivät shoppailemaan, en peruuttanutkaan omaa menoani. Minulla alkoi olla kivaa. Lapset ja lapsenlapset ihmettelivät. Eivätkä kutsuneet kylään enää niin usein. Ymmärrettävästi. Mutta minä en tuntenut itseäni enää hyväksikäytetyksi. Ihana tunne.

 

Enää en myöskään kysy, mitä lahjaksi halutaan. Paitsi joskus. Olen oppinut, että antamillani tavaroilla on arvoa vain niin kauan, kun niitä ei ole saatu. Sen jälkeen ne joutavat nurkkaan tai kirppikseen. Joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.  Aion antaa ja ostaa sen, minkä  tiedän hyväksi. Ainakin useimmiten. Jos mikään ei tunnu hyvältä, en osta mitään. Olen jo oppinut, että yhteinen metsäretki on arvokkaampi kuin yhteinen shoppailu. Metsäretkelle tulija haluaa olla minun kanssani. Ihan pyyteettömästi. Ja silloin ilo on molemminpuolinen ja aito. Ja sitä aitoa iloa ja välittämistä kaipaa ihan jokainen.