Äitini koki muutamia isoja pettymyksiä elämässään. Jokainen, joka pettyy, tietää miten pahalta se tuntuu etenkin, jos ei ole osannut ollenkaan varautua siihen. Tyttärilleen hän ei halunnut samaa ja pienestä pitäen totutti siihen, etteivät kokisi pettymyksiä.

Tavanomaisia olivat vakuuttelut siitä, ettet varmasti pääse siihen kouluun, johon pyrit. Et sinä voi voittaa siinä kilpailussa ja niin edelleen. Emme siis elätelleet suuria toiveita, mutta samalla itsetuntomme ja luottamuksemme omiin kykyihimme painui lähelle nollatasoa. Se taas on vaikuttanut suuresti meidän molempien elämään. Sitähän äitimme ei voinut aavistaa, eikä varmasti olisi meille halunnut. Minä olin isän tyttö ja hänellä oli optimistinen asenne elämään. Hän tuki minua kaikissa elämäni vaiheissa. Vanhempiemme vaikutus näkyy hyvin meissä sisaruksissa.

Anoppini oli pienestä pitäen joutunut tekemään työtä. Perhe eli ilman isää siitä saakka, kun tytär oli 6-vuotias. Yksinhuoltajana äitinsä yritti hankkia leivän ompelemalla. Pikkusisaruksia oli kolme ja vanhinhan heistä paljolti joutui pitämään huolta. Äiti oli myös vaativa. Tansseihin et lähde ennen kuin hellan levyt kiiltävät, oli anoppini muistelema äitinsä tavanomainen lause.  Hän ei halunnut lastensa kokevan samaa ja kasvatti nämä toisenlaiseen elämään. Hän sanoikin minulle kasvattaneensa lapsensa niin, ettei heidän tarvitse tehdä kotitöitä, passatkoot puolisot heitä. Tuo ei ollut kovin hyvä neuvo pitkän päälle. Osalla kasvatus meni hyvin perille, ihan jokaisella ei yhtä hyvin.

Itse totuin pienenä siihen, että minkä tahansa toiveen esitin, vastaus oli aina ei. Omien lasteni kohdalla olin liiankin sallivainen. Seuraava sukupolvi näkyy kuria pitävän. Kohtuullisessa määrin. On sanottava, että ihan kelpo ihmisiä sallivasta kasvatuksestani huolimatta lapsistani tuli. En myöskään ollut heidän ainoa kasvattajansa.

Edellisen sukupolven esimerkki vaikuttaa meihin halusimme tai emme. Enemmän vaikuttaa esimerkki kuin ohjeet. Lapsi voi kokea vaikeana asian, jota vanhempi pitää hyvänä. Onkohan totta se, kun menneet sukupolvet kiittelivät vitsalla kasvatuksen hyvää tehneitä vaikutuksia itsessään. En oikein usko. Minun vanhempani eivät käyttäneet vitsaa vaan sanoja. Ihmettelinkin heille ääneen, miksi naapurin kamarin oven päälle oli laitettu risu.  Vaihtoehtona on myös vanhemman ja hänen käytöksensä ihailu niin, että toistaa vanhemman käyttäytymistä omassa elämässään.

Onkohan niin, että jokainen sukupolvi yrittää välttää niitä virheitä, joita vanhempansa tekivät heitä kasvattaessaan ja samalla tekevät toisenlaisen virheen, kun eivät ymmärrä vanhemman käyttäytymisen juurisyitä. Jos ymmärtäisi, voisi ehkä välttyä tekemästä itse toisenlaista virhettä. Mahdollisesti.

Ehkä kyse on samasta heiluriliikkeestä, mikä näkyy aina kun jokin uusi ilmiö saa ihmiset hurmoksiin. Ensin seuraa suuri innostus, sitten se taantuu, kunnes esiintyy uudelleen ja taas taantuu ja niin edelleen, kunnes saavutetaan jonkinlainen tasapaino.