Sodan kauhut nähnyt mies ei vähästä säikähdä. Pienistä ei valiteta, eikä miehet itke. Sodassa oli sokeasti toteltava käskyjä, itse ei saanut ajatella. Ja parempi niin. Ei ole mahdollisuutta neuvotella sodassa siitä, mitä nyt tehtäisiin. Oli tehtävä päätös usein sekunneissa ja se oli esimiehen hommaa. Jokainen tiesi, mikä itselle kuului ja sen joutui tekemään, halusi tai ei. Oma ja muiden henki riippui siitä, että jokainen teki osuutensa. Joillakin hermo petti. Useimmilla ei. Kauhusta huolimatta.

Sodan käynyt mies kotiutui. Kotona oli vaimo, jota ei sodan aikana juurikaan ollut nähnyt. Evakoita oli asutettava, muualta tulleita siedettävä ainakin jotenkuten. Oli rakennettava, purettava liian huonoksi mennyttä, raivattava lisää peltoa, kunnostettava rakennuksia, teitä ja siltoja. Oli avattava ojat, joihin oli sotavuosina kasvanut pensaikkoa. Ei naisväki kaikkeen sentään ollut pystynyt.

Sodan käynyt mies tarttui toimeen. Mukava oli iltaisin kellahtaa vaimon viereen ja tuntea tämän lämpö. Uutta elämääkin siinä syntyi. Mutta yöt olivat kauheat. Välillä mies heräsi omaan huutoonsa, kun taas oli rintamalla vihollisen pommien putoillessa ja ilmassa lenteli ihmisruumiin osia. Mies ei halunnut puhua siitä kenellekään. Hän oli päättänyt, ettei miehinen mies valita. Eikä valittanut. Ei puhunut. Ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin, mutta vain saman kokeneiden kanssa. Sitten kun  unetkin olivat kauan sitten jättäneet rauhaan.

Kotiintulon ihanuus karisi vähitellen. Työtä oli enemmän kuin olisi jaksanut. Lapsia syntyi ja vaimo alkoi kyllästyttää. Sen kanssa ei oikein osannut puhua. Vaimo olisi halunnut, mutta mitä sitä turhia lätisemään. Sodan rinnalla kaikki muu tuntui merkityksettömältä ja siitä ei halunnut puhua, ei pystynyt. Naimisiin oli menty sodan aikana, tuskin tunnettiin silloin, mutta elämän ja hellyyden nälkä ajoi avioitumaan. Nyt vasta tutustuttiin.

Ahtaasti asuminen usean sukupolven ja lasten kanssa pienissä tiloissa ei antanut mahdollisuutta kahdenkeskisiin hetkiin. Lapset valvottivat ja metelöivät niin, että sodan käyneellä miehellä ei ollut siunaaman rauhaa. Piti välillä korottaa ääntään. Akkojen ininää ja riitelyä mies ei sietänyt. Hän oli käynyt sodan. Pienistä ei valiteta ja kaikki pitää sietää. Varsinkin akkojen. Vaiettava oli, vaikka miten suutuksissaan tai onneton oli.

Vihaisena miestä aremmat pelkäsivät. Miehestä se oli oikein hyvä. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Joskus pelkkä katse tehosi. Pienellä käden liikkeellä voi vaientaa toisen, jos puheet eivät miellytä. Hän oli oman joukkueensa johtaja. Ei huomannut, että nyt ei oltu sodassa, vaan elettiin rauhan aikaa ja silloin rauhaa, hyvää tahtoa ja venymiskykyä sekä toisen huomioimista tarvittaisiin myös kotona. Mutta olihan elämä näin helppoa. Hänelle.

Vähitellen elämä ajautui uomiinsa. Sodan käynyt mies huolehti hyvin perheestään. Oli onnellisia aikoja, jolloin koko perheellä oli hyvä olla. Oli päästy asumaan omana perheenä omaan kotiin. Siitä sodan käynyt mies oli ylpeä. Vähintään yhtä ylpeä hän oli autosta, jonka lopulta onnistui hankkimaan. Sillä käytiin ajelemassa ensin lähitienoilla ja sitten jo kauempanakin. Aina oli mukana omat kahvit ja voileivät. Kuten kaikilla muillakin siihen aikaan. Istuttiin rantakiville ja avattiin eväskori. Voi sitä onnea. Vaimonkin kanssa meni oikein hyvin ajoittain. Elämä oli mallillaan.

Mies ei kiinnittänyt huomiota tunteisiin. Ei omiin eikä toisten. Ei se siihen aikaan ollut tapana. Oman tunteensa sivuutti heijastamalla sen toisiin. Paha olonsa johtui muista. Muiden tunteet huomasi vain, jos ne johtivat häiritsevään käyttäytymiseen. Niiden syytä ei tarvinnut pohtia. Eikä hänen tarvinnut miettiä, miten toimensa vaikuttivat muihin. Ei jaksanut. Hänelle oli tärkeää rakentaa elämä niin, että perheen ei tarvinnut nähdä puutetta. Luoda turvalliset puitteet. Ja huolehtia niistä. Ei siihen mitään vetistelyjä tai kiukkukohtauksia mahtunut. Hän oli se, joka tiesi, mihin suuntaan mennään, miten toimitaan ja mitä tarvitaan milloinkin. Hänellä oli ohjat käsissään. Se oli hyvä se.

Lapset kasvoivat ja murrosiän kapinat käytiin. Aina ei ollut helppoa. Vaimo ja lapset tuntuivat välillä liittoutuvan häntä vastaan. Eivät kertoneet läheskään kaikista asioistaan. Aika ajoin vaimo uhitteli, itki, järjesti kohtauksia. Ei sitä voi mies kestää. Onneksi oli yhdistyksiä ja menoja. Ja työtä tehtiin kauan myös lauantaisin puoleen päivään. Ei tarvinnut olla kotona koko aikaansa.

Vähitellen elämän aallot alkoivat tasaantua. Lapset kasvoivat, muuttivat pois kotoa ja perustivat perheitä. Vain vaimo oli enää kotona. Hänkin oli tottunut elämäänsä, eikä enää haaveillut muusta. Yleensä. Yhteiselämä tuntui sodan käyneestä miehestä oikein mallikkaalta. Hän oli melkein onnellinen ajoittain. Varmaan vaimokin oli.

Sodan käynyt mies muutti olomuotoa jo kauan sitten. Toivottavasti hänen sotansa ovat nyt päättyneet ja hänkin on löytänyt rauhan. Ikuisen rauhan pelon tuolla puolen.