Toisessa tarinassa kerroin juhannuslankeemuksestani. Polvi parani muutamassa päivässä ja ystävyyteni Birgitin kanssa lujittui. Monesti ajoin työpaikaltani hänen luokseen iltateelle ja juttelemaan. Tanssimassakin käytiin ja viihdyttiin.

Yhtenä sunnuntaina hän soitti ja ehdotti taas tanssimaan lähtöä. Pyysin häntä etsimään paikan ja lupasin hakea hänet autollani. Kaksi mahdollista paikkaa oli, ja suuntasimme niistä ensimmäiseen. Ovet olivat auki, mutta oli oudon hiljaista. Selvisi, että ravintolan keittiössä oli ollut tulipalo ja paikka oli suljettu. Siispä siihen ainoaan mahdolliseen.

Laskeuduimme portaita tanssipaikkaan. Puolivälissä portaita aukesi laajempi näkymä. Näin baaritiskin, jolla oli melkoinen määrä laseja ja yksi mies seisomassa sen vieressä. Muut tanssivat. Katseemme kohtasivat. Oli marraskuun 5. päivä tämän vuosituhannen ensimmäisenä vuotena. Jätimme takit narikkaan ja Birgit riensi hakemaan yksinäisen miehen tanssiin.

Illan mittaan saimme molemmat tanssia jalkamme kipeiksi. Mikä nautinto. Yksinäinen mies oli kaikonnut jonnekin tilan toiseen päähän. Satuin huomaamaan hänet ja rohkaistuin kysymään, lähtisikö hän kanssani tanssimaan. Juttelimme niitä näitä. Hän kysyi mitä minun elämääni kuuluu. Kerroin, että minulla on katto pääni päällä, työ ja joka päivä riittää ruokaa syötäväksi. Kaikki on siis hyvin. Hän ihmetteli mitä minä sitten teen siinä paikassa sunnuntai-iltana. En tainnut vastata.

Illan päätteeksi sovimme, että mennään joskus yhdessä syömään. Sen verran vaivattomasti juttu kulki. Kerroin nimeni ja kehotin etsimään puhelinluettelosta numeroni. Viikolla puhelin soi ja sovimme tapaamisesta. Lapsilleni kerroin heti tulevista treffeistä herra K:n kanssa. Herra K:ksi häntä jotkut kutsuvat vieläkin. Sovitusti tapasimme ja söimme illallisen. Oli tosi mukava ilta. Kului seuraava viikko, eikä hänestä kuulunut mitään. Olisi ollut kiva, jos olisi kuulunut.

Birgitin tanssijalkaa kutitti taas sitä seuraavana viikonloppuna. Päädyimme taannoiseen tanssipaikkaamme. Havaitsin herra K:nkin olevan siellä, mutta emme edes tervehtineet. Tanssittajia oli oikein mukavasti ja nautin illasta. Vähän ennen lähtöä havaitsin herra K:n lähistöllä ja aioin mennä kysymään, missä vika, kun mukavalle illalle ei ollut tullut jatkoa. Sen verran asia mietitytti. Herra K jätti sen hetkisen seuransa ja tuli juttelemaan kanssani. Vähän myöhemmin hän kuulutti omille tutuilleen, että tämän naisen kanssa hän aikoo elää lopun elämäänsä.

Kumpikin meistä oli vakaasti päättänyt elää loppuelämänsä yksin. Toisin kävi. Sain kokea sen ihmeen, että elämänkumppanini hyväksyi minut ihan sellaisena kuin olen. Arvostimme ja kunnioitimme toisiamme ja yhteistä elämäämme. Minulle oli heti selvää, että jos hän joskus pitää jotakin muuta ihmissuhdetta kiinnostavampana tai parempana kuin meidän suhdettamme, hän on täysin vapaa lähtemään. En halua elää suhteessa, jossa toinen on kanssani mutta ei läsnä, vaan haikailee muualle ja muuhun seuraan.

Meidän ei tarvinnut todistella mitään toisillemme suhteemme laadusta. Se oli ennen kaikkea syvää ystävyyttä. Jotkut sellaista kutsuvat sielunkumppanuudeksi. Joskus vuosia myöhemmin kuulin hänen sanovan ”tykkään sinusta”. Meillä oli hauskaa yhdessä. Siinä liitossa oli paljon iloa ja naurua, syvällisiä keskusteluja, avoimuutta ja luottamusta. Erityisesti arvostin sitä, että kumppanini kunnioitti ja arvosti kanssaihmisiään, oli suvaitsevainen ja halusi ymmärtää toista, vaikka ei tämän tekoa pitänytkään sellaisena, mitä itse olisi tehnyt.

Minä tunnistin varsin aikaisin hänessä ”minun ihmiseni”. En tiedä milloin hän sai itsessään varmuuden. Neljä vuotta meni ensi tapaamisesta ennen kuin hän muutti luokseni. Elämä hänen kanssaan oli helppoa. Hän sanoi usein kävijöille, että kotimme on niin pieni, ettei tänne mahdu edes riitaa ja näin olikin. Nyt on viisi vuotta kulunut hänen lähdöstään muihin ulottuvuuksiin. Joka ilta toivotan hänelle hyvää yötä ja kiitän tästä päivästä, kuten hänen eläessäänkin.